toiset voi olla sun sydämessä, mut ei elämässä

oon tässä nopeasti menevien päivien sisällä katsellu tavallista enemmän we♥in kuvia. 
ja aina hakusanaksi oon laittanut 'winter'. OI.
rakastan talvea ja toivon että tulis jo pysyvä lumi. 
saa kouluun kävellessä tanssia lunta sataessa.
saa koulusta tultaessa tanssia.
niinä matkoina kun kävelen koulusta kotiin ja katson kun aurinko on laskemassa
hanskin takapihaa kohti niin mietin että miten
nopeasti vuodet lipuu.  mietin samaa meinaa juuri viime vuonna. 
se tuntuu oudolta ajatella miten aika on mennyt eteenpäin.
kuin lumihiutale, elämä keinuu kevyesti ja
heittää muutaman voltin matkansa aikana.
matkalla mihin, sitä ei tiedä kukaan.
on helppoa vain olla tässä (omassa sängyssä)
ja mutta harvemmin tulee ajatelleeksi 
että jokainen näppäimen painallus , yksi askel ,
silmän räpäytys tai rakkaan näkeminen.
se on hetken kuluttua menneisyyttä. se on kulunutta aikaa. 
mutta siitä huolimatta se aina johtaa johonkin. 

ja miksikö rakastan talvea ja joulua. koska tiedän 
että se kylmyys ja toppatakkiin kääriytyminen ei jatku ikuisesti. 
tulee aina kevät ja kesä. 
näkee kun kaikki uudistuu ja pääsee eroon toppatakista
kuin perhonen kotilostaan. heh mikä vertaus. 
odotan taas ensi jaksoa. viikon kuluttua se alkaa taas. 
onko tottakaan että lukion ensimmäinen syyslukukausi on
aivan loppumaisillaan? 2 ensimmäistä jaksoa ovat menneet tosi nopeesti!
mutta niin ovat menneet kaksi kulunutta tuntiakin ! 
mulla on nälkä.

rakeita sataa ja sonjaa hymyilyttää

Mä rakastan sua. 

Ne on mun ensimmäiset sanat tälle blogitekstille. Oon tässä miettinyt tän koko päivän että
mitä kaikkea mä oikeestaan rakastan. Mä rakastan urheilua , piirtämistä , musiikkia.
Mä rakastan mun perhettä. 
Mä rakastan ruokaa (etenkin suklaata ja voin todeta sen tätä kirjoittaessani) ja nukkumista.
Mä rakastan myös mun uutta pipoa.
Mä rakastan kaikkia vuodenaikoja , omalla tavallani.
Mä rakastan sua. Rakastan sua ihan erilaisella tavalla ku mitää muuta. 
En pysty olee sulle vihanen vaikka pelotteletkin mua mitä sulle käy 
kun lähdet mopolla ajamaan kotiin. Saat mut vihaseksi mut 5 sekunnin jälkeen
se on palannut takas rakkaudeks. Saatan myös ärsyyntyä kun kerrot kaikkitietäväisenä
miten voin feidata ystäväni yksin nuorteniltaan. Suutun 7 sekunniksi ja 
kuitenkin sun kasvot saa mut hymyilee. Ei tarvittu sanoja.
Ne kaikki päivät ku tiedän et saan olla sun
lähelläs on mun onnenpäiviä. Siksi koska tiedän että niitä tulee lisää. Se 
miten sä hymyilet mulle , sanomatta sanaakaan , mä silti tiedän mitä sanoisit.
Ja vaikka kaikki ne onnenpäivät jolloin saan olla sun kanssa , 
menee siihen että makoillaan mun pehmoisella isolla prinsessasängyllä , ne
on silti jotain sellasta joka tekee mut onnelliseksi. Onnelliseksi.
Ehkä rakastan sua juuri siksi , että sun kanssa oon tuntenu 
varmaan kaikki mahdolliset tunteet. Ne tunteet on ollu 
myös vahvimpia tunteita. Kaikki. 

Tän kaiken rakastamisen vastapainona tunnen suurta ikävää.
Ihmiset ketä on tosi lähellä , on silti niin kaukana.
Ja ihminen joka on kaukana , on silti niin lähellä.
Se aiheuttaa kamalaa kipua. Enää en tunne ikävää 
kesää kohtaan. En peruskoulua kohtaan. Tunnen ikävää
mun vanhaa luokkaa kohtaa ja Lontoota.

Olen huomannut miten olen kasvanut. Henkisesti. Olen päässyt yli
muutamista , tarpeettomista piirteistä itsessäni.
Oon satuttanut monia. Oon tehnyt elämässäni virheitä. 
Kukaan ei niiltä voi välttyä. Pidemmän päälle joistakin virheistä 
voi olla hyötyä. Ensin rakastut yhteen. Välitätte toisistanne ja osoitatte sen myös.
Mutta itse rakastut toiseen.
Et ymmärrä sitä alkavaa kipua mikä on edessä.
Se toinen ketä rakastit satuttaa sua. Pahemmin ku kukaan.
Nyt ymmärrät miltä tuntuu kun sydän on särkynyt. 
Et kaipaa laastareita , annat kivun hellittää hetki hetkeltä , päivä päivältä.
Tajuat mitä olet tehnyt väärin. Rakastat ensimmäistä entistä enemmän.
Tajuat että kaikki se välikohtaus ei ollut välttämättä ihan sattumaa. 
Mun elämää kuvaa The Passengerin biisi 'Let Her Go' 
Muistan vieläkin sen yhteiskuntaopin tunnin. Mietin sua enemmän ku koskaan.
Laitan kaverille lapun jossa lukee että susta tulee samoja tunteita ku tosta biisistä.

Olen oppinut arvostamaan tiettyjä asioita. Joku päivä opin
arvostamaan muitakin. Niitä mitkä ei lukeudu tiettyihin asioihin. 
Vielä tasan 3 viikkoa. Jos joku kysyisi lausahduksen mitä 
noudatan elämässäni , vastaisin 'hyvää kannattaa aina odottaa'
Sen olen oppinut. Onneksi. 

so hold me close just like the first time

Syyslomaa kutsuisin "oikeaan-kohtaan-osuvaksi" lomaksi. Se tulee niin oikeaan paikkaan.

Musta on kaikki voima kadonnut , mua väsyttää ihan hirmuisesti.

Lomalle erityisia suunnitelmia mulla ei oo , ehkä ihan hyvä niin. 

Mä oon ollu herkkulakossa ihan liian kauan ja mun tekee 

mieli lopettaa , nytki alakerrassa syödään suklaata ja mä en saa. 

Tässä kuluneelta viikolta kuvia ja niissä näkyy toi mun uusi huivi !

Tykkään siitä tosi paljon. Se tuoksuu mulle ja 

uskonnonopettajan mielestä siinä on manaa. 

Päivä päivältä tuntuu enemmän kivalta kun

tuntee syksyn tulevan , ehtii aamuisin kävellä 

kouluun ja saa katsella puiden ruskaa ja hengittää raikasta

aamuilmaa sisään. Mikään ei oo parempaa.

Päivä päivältä tuntuu paremmalta mennä tanssiin joka keskiviikko.

Päivä päivältä tuntuu helpommalta että laittaisin joka ilta vaatteet huomista varten.

Päivä päivältä olen varmempi etten jaksa tätä herkkulakkoa enää.

Päivä kerrallaan. Siten saa elämästä kaiken irti.

Tekemällä kaiken siten miten tuntee.

Feel the rain on your skin

No one else can feel it for you

Only you can let it in

No one else, no one else

Can speak the words on your lips

i got my eyes on you

Vielä yksi koe jäljellä. Yksi. Sitten 

alkaa uus jakso. 

On myös uus kuukausi. Lokakuu.

Musta tuntuu jotenkin niin onnelliselta.

Mietin sua päivä päivältä enemmän. Totean että myös päivä 

päivältä mun rakkaus sua kohtaa kasvaa. En osaa päästää susta irti.

Sä oot sellanen ihminen. Sussa on jotain aivan omaa.

En ole koskaan tuntenut ketään kohtaan näin.

En Hurtsin laulajia , en Paramorea , en mun sänkyä 

tai edes mun koiraa jolla on toinen tassu isompi ku toinen.

En ole rakastanut ketään näin. 

Vaikka yrittäisin sut unohtaa. Vaikka yrittäisin päästä yli.

Se ei onnistu. 

Yks päivä ku selasin weheartitin etusivua , mun 

silmiin pisti kuva jossa sanotaan 

"Never go back to an old love , no matter how 

strong it is , because it is like reading a book over & over

again when you already know how it ends." 

Yleensä näiden kuvien tekstit ovat osuvasti oikeassa.

Tajuan myös että hei , ehket sä ees oo vanha rakkaus. 

Ehkä oon rakastanu sua aina. 

Oon monesti harkinnu luovuttamista. Ajatellu , 

et hitto , mä en jaksa tälläistä enää. Silti oon aina päätyny

takasin suhun ja todennu et sä et kuulu kenellekkää muulle.

Tuntuu hassulta että tässä iässä , tuntuu ,

todellakin tuntuu että ois muka löytänyt

sen kenen kanssa voisi viettää loppuelämänsä.

Se melkein naurattaa mua ku kaverini laittoi kuvan jossa

luki että 80 % 16-vuotiasta on tavannut sen ihmisen 

kenen kanssa tulevaisuudessa menee naimisiin.

Asun Laitilassa niin ajatus tuntuu melkeinpä 

säälittävältä.

Sen lisäks et oon tuntenu että rakastan vain sua. 

Oon myös halunnu lähteä. Miksikö?

Onko teillä koskaa sellasta tunnetta että kukaan 

ei hyväksyä sua sellasena kun satut olemaan , oot erilainen.

Ajattelet eri tavoin ja sun asioilla on eri tärkeysjärjestys.

Se sattuu kun sä tunnet ettet kuulu johonkin mihin sun pitäis kuulua. 

Ja sen takia sun tekee mieli lähteä , ja jos joku kysyis et minne. 

Mä vastaisin vain että pois. Johonki sellaiseen 

paikkaan jossa ei ole ketään lähellä. 

Mutta arvostan mun kavereita , 

enemmän ku koskaan. Ne on aina mua varten 

täällä , enkä pystyis elää ilman niitä.

Rakastan mun kavereita yli kaiken. Niihin voi aina luottaa.

Rakastan odottaa jotain kivaa. Odotan Hurtsin keikkaa , siihen

on enää 27 päivää !!!!! Olen taivaassa. 

you are the loneliest person that I've ever known

 

 

Olisi tekosyy sanoa etten ole kirjoittanut koulun takia. Toki sekin on vaikuttanut. Elän elämääni aika paljon fiilispohjalla: kirjoitan kun jaksan, teen englannin läksyt kun minua huvittaa. Kemiasta laitin itseni kiinnostamaan, ja sitä tulikin luettua paljon.

On tapahtunut paljon, ehkä liikaa siitä kun viimeksi kirjoitin. Mietin sinua vähemmän joka päivä. mutta en ketään sinua enempää. Enkä tulekkaan miettimään. En vain halua ja tässäkin on sama fiilispohja: En tee niin vaikka pitäsi ja toiselta suunnalta satelisi sydänviestejä ja milloinnähdäää viestejä. En tuota pettymystä, enkä sano hyvästejä, en tee asiaa selväksi, vaan jätän kaiken arvoitukseksi. En koe ilkeäksi jättää sanomatta mitään, antaa sinulle mietittävää. En halua olla tyttö jonka ajatusmaailma loistaa kaikkien näkyvillä, voisin olla vielä nykyistä vaikeampi ja epäselvempi. Haluan olla minä, pieni salaisuus meren pohjalla. Enkä halua poimia sieltä mukaani yhtään simpukkaa. Haluan leikkiä nemokalojen kanssa, enkä mennä sinun kanssasi kalastamaan. Meinasin jopa hukkua.

 

En vihaa syksyä kylmyyden takia. Minua haittaa ja pelottaa pimeys. En uskalla enää mennä myöhään illalla valottomaan paikkaan. Kulman takana on joku, jonka näen kesän ilta-auringossa. Syksyn tullen se vain näkymättömästi vaanii, ja pakottaa minut sisälle.

 Olen vähän hukassa. Olen muuttanut harmaaseen haalariini asumaan, ja etsin syksystä kesänmerkkejä. Odotan jo ensilunta, ja pelkään lukion haasteita. Soitan nykyään enemmän pianoa, ja rakastun joka päivä uusiin biiseihin, jotka tuovat valoa.

 

Luin taas vanhoja päiväkirjoja. Niitä maatuskakantisia, niitä vanhoja kivoja. Löysin sieltä koko sivun ison tekstin jossa luki saanko jäädä kesään asumaan? En jäänyt silloin. Enkä jäänyt nytkään. Kirjoitan varmaan liikaan vuodenajoista. Jos olisin vaikka thaimalaainen minulla ei olisi mitään kirjoitettavaa. Olen asunut koko ikäni Suomessa. ja joo. Näen silti joka vuosi maailmassa jotain uutta. Enkä nyt tarkoita ihmisiä enkä kokemuksia. Valoa syksyyn tuo 32 päivää HURTSIN KEIKALLE ja 90 päivää MADEIRAAN. Rakastan odottaa jotain ihanaa.

 

you are the only exception

Syksy etenee. Ilma kylmenee ja on paljon synkempää.
Ehkä mun on vaan pakko todeta etten osaa masentua syksystä. 
Koeviikko on ensi viikolla ja että mä stressaan..
Stressaan vähän kaikesta tällä hetkellä. 

Oon tässä viime kirjoituksen jälkeen tehnyt vaikka mitä. 
Mutta joskus , ehkä liiankin usein musta tuntuu että
mun kaikki mielikuvitus on kadonnu. Tuntuu 
et mun kaikki se lapsenmielisyys ja omalaatuisuus on kadonnu.
Ehkä se on se suklaanpuute mikä vaikuttaa mun mieleen.

Tuun kirjottelee lisää heti koeviikon jälkeen eli 
mahdollisimman pian ja tässä kuvia. 

all this time , you have had it in you

1. #huokaus #lukiosucks 2. #favouritecolour 3.#reminds #me #of #summer 4. #aww #vuhvuh 5. #cubus #newstuff 6. #frenchbraid 7. #happygirl

Viikko on ollut erilainen. 
Lukion erikoisviikko toi niin hyvää vaihtelua
 ja sai kokea myös kaikkea uutta. 

Sekä oon saanu taas kiinni mun urheilumotivaation !

Mikään ei oo ihanampi tunne ku lihakset on kipeet. 

Ja se mun mielestä niin kivaa kun heräät ,

avaat verhot ja huomaat kuinka ulkona on syksy.

Syksy. 

Tiedän että on syksy kun mun varpaissa kylmää vaikka 

mulla on ne parhaat pörrösukat jalassa ,

kun meet Loviisan kyydillä tanssii ja niiden äiti 

laulaa miten koirien päivät on ohi.

Kattoo autosta ulos vaa maisemia ja Loviisa kysyy

"oho onks tuolla noin paljon usvaa".

Ja se kun mä alan pelaa pleikkarilla.

Syksyn merkki sekin.

Joinain hetkinä haluaisin palata kesään mutta
 toisaalta alan jo hyväksyä etten harrasta syysmasennuksia. 

En saa siis toisin sanoen tekosyytä 
syödä suklaata ja laittaa masennuksen piikkiin.

Oon koko viikon miettiny lauseita
 mun päähän mitä kirjoittaisin. Mutta tietenkin ,
kun mulla ei ole ollut tässä aikaa
 ja nyt ku mulla sitä on 
ja rupean kirjoittamaan ne on kadonnu. 
Ne on tuolla jossai syvällä sopukoissa.

Kiitos Loviisan , oon kuunnellut viime aikoina pelkkää

Hurtsin musiikkia. Tuntuu ku se musiikki tulis sun sisältä.

Se vain tulee , keinuen ku 

syksyn lehdet tippuessaa , hiljaa.

I’m sick and tired of being afraid

If I cry anymore then my tears will wash me away

But when I hear you call my name

I whisper the world that I never thought I’d ever say

so you can feel the way I feel it too

Oon ollu lähiaikoina monta kertaa matkalla en mihinkään. Ei mikään on peltomaisemaa, metsätietä, pakenevien ihmisten teitä. Yritin jättää kaiken taakseni, mutta palaan aina kotiin.
Tämä on totta. Ajan oikeasti valkoisella skootterillani pisin metsäteitä käpyjä väistämättä. Päätän usein esimerkiksi salilta tullessani etten mene kotiin, vaan kierrän.  Saan siitä erityisen hyvän tunteen. Ainakin jos on lämmin. Eikä tuuli työnnä minua ja valkoista ratsuani ojanpohjalle.

Meillä on ollut koulussa erikoisviikko. Suunnittelin tiistaina kirjoittavani aiheesta "miksi helvetissä Loviisa valitsit englannin puhekurssin", mutta kirjoitankin aiheesta "oli kiva viikko, ja opin paljon uutta, josta on minulle varmasti hyötyä". Koska se on totta. Suomessa olen puhelias, mutta vieraalla kielellä puhuminen on tuntunut vaikealta, luontevasti. Mutta enää se ei tunnu siltä. Joo, änkytän sanoja vieläkin ja heitän joukkuun suomenkielisiä sanoja, mutta väliäkö sillä on.
Toinen valitsemani aine oli liikunta. Flowpark, jooga, tankotanssi, paini, lacrosse... Kaikkea on tullut kokeiltua. Ja olen todellakin tykännyt. Olen muutenkin nauttinut salilla käymisestä enemmän kuin ennen. Käännän musiikin täysille ja annan palaa. Seuraavana päivänä lihaksissa tuntee, että on tehnyt töitä.

Posti on toimittanut meille kotiin vaikkas ja mitä. Laitan vaikka kuvia mun seuraavaan postaukseen. Koittakaa kestää, et oon laiska kuvaamaan.Tilasin eBayltä siis haalarin, Hollisterin college paidan ja kengät. Yksi paita ja kännykkäkuoret on vielä sieltä kaukomailta matkalla tänne korpeen.

Ja joo, sun hymy ja nauru nillä sun "pikkuhampailla" saa vieläkin mut melkein pyörtymään. Mutta yritän välttää sinun hymyäsi, ja joku päivä, kun naurusi loistaa auringon alla, en tunne itsessäni minkäänlaista reaktiota. Tiedän sen.
Mutta hän, jonka haaveet kohtaavat minun haaveeni, ja joka kuuntelee samoja biidejä yhtä innokkasti, saa minut hieman eteenpäin. Matka on pitkä, mutta olen jo menossa. Koko ajan. Joskus joudun palaamaan askelia taaksepäin, mutta ikinä enää en tule palaamaan aivan lähtötilanteeseen, ja siihen tunteeseen. Maalin näen jo, mutta sumu peittää sen joskus alleen. Tänään näen sen, mutta en pääse vielä sinne asti.

Löysin mun kaapista kirjeen, jossa lukee "avaa tää kirja 1.10.2013" Olen joskus itse kirjoittanut sen. Kun löysin sen, mieleni teki avata se heti, mutta haluan "kunnioittaa itseäni". Voiko noin sanoa?

Haluan. Tehdä sulle kukkaseppeleen. Itkeä sun murheesi pois. Haluan säilöä kyyneleesi pulloon, ja säilöä sen kaappiini. Haluan laskea kyyneleesi, ja puolittaa sen luvun. Tehdä maailman itkuista suihkulähteen, jossa kaikki toiveet toteutuvat.

All my scars are open

Mua ei huvita nyt pätkän vertaa avata tota kemian kirjaa ja

katsoa ku metyylieetterit ja hydroksyyliryhmät vilisee silmissä.

Tällä hetkellä mua huvittaa vaa kuunnella Katy Perryn kappaletta 

"Thinking of You". Ajattelenko itse ketään?

En oikeastaan.

On hyvä että mullakin on välillä taukoa siitä kaikesta draamasta.

Saan aikaa koota itseni ja miettiä ihan itse.

Usein mietin että miksi teen kaikesta aina itse niin vaikeaa?

Miksen voisi useammin istahtaa paikalleni ja olla hetken siinä.

Olla tekemättä mitään , lisäämättä sitä kuvaa tai tilapäivitystä ja puhumatta jokaiselle.

Sen lisäksi tällä hetkellä tunnen itseni kauhean ahdistuneeksi.

Tunnen itseni yksinäiseksi ja sellaiseksi että omana itsenä oleminen on vaikeaa.

Tuntuu että tekis mieli napata kaikki mun kivoimmat 

vaatteet , pakata ne ja lähteä Lontooseen. 

Haluan paeta. Haluan nähdä lisää Lontoota.

Sitä parempaa pakoa ei tässä maailmassa olisikaan.

Voisin kirjoittaa vaikka kirjan pelkästä kaikesta onnesta ja ihanuuden tunteesta 

mitä siellä koin. Osoittava sormi ei pysynyt millään alhaalla ja

hymy huulilta ei kadonnut. Kukaan ei katsonut mua oudoksuen ,

kukaan ei tuominnut koska ei tuntenut , kukaan ei vain välittänyt

siitä mitä olin. Joskus kyllä varmasti pakkaan laukut ja lähden.

Vaikka rakastan syksyä. Silti haluan niin paeta. Pois täältä.

kolme täysin erilaista kuvaa musta.

" Can we pretend that airplanes

In the night sky are like shooting stars?

I could really use a wish right now

Wish right now, wish right now"

Joskus mun tekee mieli toivoa. Rakastan olla toiveikas.

Toivon usein, että saisin lasit pois. 

Olen kyllästynyt piiloutumaa niiden taakse.

Jos joku käskee minun ottaa ne pois niin harvoin otan.

 Edes parhaiden kavereiden edessä.

Se vain tuntuu niin erilaiselta.

Kukaan ei ymmärrä. Miltä se tuntuu.

Ja tuskin tulee koskaan ymmärtämään ainakaan täysin.

Kun sulla on ollut lasit 15 vuotta

eli melkein koko elämä niin oot samaan

aikaan tottunut mutta niin kyllästynyt.

Mutta joskus mietin niiden olevan osa mua.

Mutta joskus sen mikä on osa sua niin oon lähdettävä.

Ajan myötä sen lähtevän osan täyttää joku muu.

Olen päättänyt. Mun on aika löytää itseni.

Kääntää sivua ja saada uusi alku.

on hiljaisuus niin täydellisen hiljaista, että kuiskauskin on huuto

    

 

 

   

  

 

 

 

 

Tortai-illan harvinaisen sekalainen soittolista.

Alin kaikista on uusi rakkausbiisi, jota olen kuunnellut niin monta kertaa peräkkäin, että osaan sen ulkoa etu- ja takaperin.

Pääni on tänään harvinaisen tyhjä. Se on harvinaista, sillä yleensä en joudu suunnittelemaan hirveästi etukäteen mitä kirjoitan, enkä joudu ongelmiin "minulla ei ole mitään kirjoitettavaa."

 

Tänään pääni on lähes yhtä tyhjä kuin sydämenikin (sanotaanko, että erittäin tyhjä.)

Alan tässä miettiä ajan kulkua. Tuntuu, että siitä on suuri ikuisuus, kun olimme hyvissä väleissä, mutta kun alan ajatella tarkemmin, niin koulua ollaan käyty vasta 3 viikkoa ja 2 päivää. Niin vähän! Toisin sanoen lainaan jonkun erittäin viisaan sanoja saan surra, niin kauan kuin juttu kesti.

Ehkä puolet siitä riittää minulle. Koska alan nähdä nykyään vain huonoja puolia. Vain sinusta. Muuten maailma on kaunis.

 

Eilen illalla olin unelmoija. Mietin kaikkea, mitä voi tapahtua ja mietin kaikkea, mitä olisi voinut olla tapahtumatta, jos en olisi tehnyt niin ja niin ja niin.

Ajattelin enemmän vielä tulevaa, siitä mitä minä teen kolmen vuoden päästä, onko se se asia mitä ajattelen nyt, vai onko se joku aivan toinen.

Toisaalta, haluaisin vain kirjoittaa. Haluaisin kirjoittaa romaaneja, novelleja, kirjoitelmia ja tätä blogia siis ihan vaikka täyspäiväisesti. Hassuja tekstejä ja fantasiakirjoja. Vähän faktaa ja paljon fiktiota. Ja kaikkea siltä väliltä. Lupaan joskus tehdä kirjan.

Painaa kanteen oman nimeni ja kirjoittaa takakanteen salaperäisen tekstin, mikä ei kerro perusjuonta. Se vain.. Kertoo jotain kirjan luonteesta ja minusta. Mutta joo.. Harhauduin taas vähän aiheesta ja huomaan joka että pää on hieman epätyhjempi kuin äsken. Eli täydempi.

 

Huomasin äsken, että olen varmaan metsäneläin. Olen varmaan melkein yhtäkömpelö kuin karhu, ujo kuin kettu, utelias kuin kani ja ruskea kuin hirvi.

 

Tulevaisuudessa olen joku Helsingin citykani ja palaan tänne metsään joskus pakoon sitä suuruutta. Muuten eksyn ja en vain kaupunkiin,  vaan myös itseeni. Pakoon en löydä, vaikka pitäisi. Piiloudun silloin sinne, mistä minua ei löydä. Vaikka usvaan, niinkuin joskus kirjoitin. Puuntaakse tai pellonreunalle. Yritän vaikka sulautua maastoon ja uusiin tilanteisiin.

Niinkuin teen muutenkin,

Joka päivä,

Etsin itseni,

enkä löydä.

 

 

mä haluan jättää sen kaiken taaksepäin

Tuli syyskuu. Pienen ja erilaisen kesän jälkeen tuli syksy. Tulee pimeys, kaivan villasukat ja odottelen innolla ebayn pakettia: haalari, Hollisterin college paita, kännykkäkuoret ja kengät. Haalarissa säästin ja ostin vain 18 € maksavan, ehkä ei ihan niin pehmeän.
Syksyllä maisemat vaihtuvat kauniimmiksi, saan laittaa sen ihanan toppaliivin ja tuntea sen jokavuotisen flunssan saapuvan. Tanssi,- ja pianotunnit alkavat, katson enemmän elokuvia ja jäätelön syönti loppuu. Nämä ovat kaikki minulle syksyn merkkejä. Jokavuotisia lähestulkoon.

Syksy on myös paljon tunteita. Syksy on enemmän ystävyyttä, lisää lämpöä. Hymyä tarvitaan syksyllä paljon. Pitkän pimeän jakson aikana on jaksettava hymyillä, nauraa, elää täysillä. En pidä ihmisistä, jotka "käyvät talvilevolle," ja sanojensa mukaan keväällä heräävät eloon. Se on väärin. Tämä on pitkä aika vuodesta. Sinulta jää paljon _hyvää pois, jos odotat vain kesää.


Ja vaikka Green Day laulaa  "wake me up, when sepsember ends" niin haluan pysyä hereillä. Valveilla. Haluan olla vaikka maailman kiiresin ihminen. Haluan elää täysillä, nähdä, kokea, rakastaa syvästi ja unohtaa nopeasti.
Seuraavaksi laulaa Hurts. Unelma. 3.11. ehkä. "I’m sick and tired of being afraid, If I cry anymore then my tears will wash me away," he laulavat biisissä "help." Sekin on totta. Haluan jo vaihtaa naamaria. Tehkää mulle pahvinaamari. Jota en saa pois. Tiedän, että minä olen ainut, jonka sen naamarin voi askarrella. Minä. Ei kukaan muu. Olen jo aloittanut.. Toivon, että saan sen pian valmiiksi.
 Haluan ettet tee kenellekkään, näin kuin minulle. Kukaan ei ansaitse tälläisiä tunteita, joita olen elänyt. Ei kukaan. Ikinä. Et sinäkään. Ei kukaan.

Syksyn sanotaan olevan muutosten aikaa. Millaiseksi tässä pitäisi muuttua? Haluaisin unohtaa hänet, ja siirtyä eteenpäin. Elän vieläkin mennessäni niitä kesän parhaimpia päiviä sinun kanssasi. Kun kirjoitan kevään merkeistä, en ehkä kirjoita hänestä.

Syksy on myös paljon kaakaota, värikkäitä lapasia ja talvitakin ostoa. Sydämeni asuu Lontoossa. Vahakapinetissa, Oxford streetillä ja siinä kivassa "Thanks God Its Friday" ravintolassa, jossa kaikki tykkäsivät. Haluaisin palata takaisin. Tai vaikka muuttaa Hawajille. Tämä paikka, missä olen asunut viimeiset 15 pitkää vuotta on jo nähty. Koettu. Samat. Naamat. Samat. Kadut. Samat. Sanat.

Tänään kirjoitan. Kun kirjoitan niin kirjoitankirjoitankirjoitan ja haluan vain kirjoittaa lisää ja lisää. En pysty lopettamaan.
Löysin ala-aste ajan päiväkirjoja, joita luulin heittäneeni pois kauan sitten. Olen ollut suoraan sanoen aika ihana. Sivut olivat täynnä silloisen ihastukseni nimiä, sydämiä, kukkia ja luokan tytöt lempi järjestyksessäni. Päiväkirjat saivat minut hymyilemään ja muistamaan asioita, joita en olisi muuten tosiaankaan muistanut. Vaikka käsiala on suttaista, ja vaihdoin melkein joka sanan jälkeen uuden väriseen tussiin.

Eilen olin varma, että unohdin jo. Tänään olen varma, etten ikinä. Huominen on lahja. Lupaan kertoa mitä minulle tapahtuu.

Anna mun. Keinua. Edes vähän korkeammalle. Niin, että koivun lehdet kutittavat varpaita. Niin, että melkein lennän. Niin, että tunnen pientä vapautta, pientä irtautumista. Niin, että hiukseni kulkevat ilmavirran mukana ja viileä tuuli tuntuu kasvoilla. Että kengät tipahtavat jo alkumetreillä.
En silti halua pudota keinustasi. Haluan pysyä siinä.

oon pahoillani kaikesta , on tää mullekin raskasta

kaipaan. 

yksi sana kertoo paljon siitä mistä tänään kirjoitan.

oon tän viikon aikana tuntenu kaipuuta vähän kaikkee kohtaa.

kaipaan kesää. 

kaipaan viime vuotta. kun ysiluokka oli alussa.

kaipaan viime hiihtolomaa.

kaipaan hetkiä jolloin pelkkä 

katse sai mun sydämen hakkaa tuntuvammin.

kaipaan mun vanhaa luokkaa.

kaipaan mun englanninopettajaa.

lista on pitkä , mutta silti tällä hetkellä mun

onnellisuusprosentit on vahvasti plussalla. 

en jaksa kantaa huolta. vaikka 

kaipaan elämässäni monia asioita , mutta siitä

tiedän että se antaa tilaa uusille. 

mä uskon siihen että vuoden päästä ,

kaipaan varmaan tätä hetkeä.

2013

2012

vaik mä sua täl hetkel kaipaan ,

ei en oo palaamas vanhaan.

mun silmissäni maailma näyttää sumuiselta ja kauniilta

Me yritettiin Sonjan kanssa palata vuosi taaksepäin. Oltiin 29.8.2012 kuvaamassa tuolla samalla pellolla. Ja eilen myös. Sitä niin helposti alkaa miettiä mitkä asiat on muuttunut. Pelto itsessään oli samannäköinen, tosin eilen se oli puitu. Olen itse muuttunut. Kaikki on. Kääntynyt päälaelleen.

Kaikki ihmissuhde asiat olivat vuosi sitten toisin. Itken näinä päivinä sellaisten ihmisten takia, joiden olemassa olosta tuskin tiesin. Se saa ajattelemaan.

Lupaan palata samalle pellolle vuoden päästä. Se olkoon perinne. Meidän perinne.

 

 

Tunnen tänään syvää ristiriitaisuutta itseni kanssa. Toinen minäni haluaisi olla hurja, repäisevä, erilainen, kaaottinen.
Toinen minäni haluaa olla kiltti, kutoa lapasia ja lukea läksyt.
Se mitä päätän tehdä tulee näkymään. Tulevaisuudessa. Mutta täksi viikonlopuksi valitsen jälkimmäisen vaihtoehdon.

Jos on jonkinlainenkin unelma tähtäimessä, on sen eteen valmis tekemään kaikkensa. Se, että lukkiutuisin kolmeksi vuodeksi lukemaan läksyjä, reaktioyhtälöitä, moolimassoja ja potenssin potensseja on pientä. Näen sen edessäni jos uskallan tehdä kaikkeni.
Ehdin kolmen vuoden jälkeen olemaan vaikka se ensimmäinen minä.
Tänään haluan olla vain onnellinen.

Meillä joskus koulussa kysyttiin, että olisiko kymmenenvuotias minä ylpeä itsestäsi nyt kuusitoista vuotiaana. En osannut vastata. En tiennyt silloin, millaista tämänlainen elämä olisi.
Ja mietin olisiko 25-vuotias Loviisa ylpeä siitä, mitä tänne kirjoitan, mitä päätän elämälläni tehdä ja minkälainen olen.
Lupaan vastata kysymykseen 25-vuotis syntymäpäivilläni.

 

 

Ja en tiedä miksi, enkä tiedä onko sillä yhtään mitään väliä: Koen sanatonta iloa ja vapautuisuuden tunnetta. Melkein uskallan kirjoittaa mistä se johtuu, mutta päätän olla silti vain ajatella.

 

Tahdon viedä sut matkalle ajatuksiini

 ja oivallukseni opettaa...

Haluan avata silmäsi avata

uudistaa katseesi

 ja epätoivosi tukahduttaa..