Ne on mun ensimmäiset sanat tälle blogitekstille. Oon tässä miettinyt tän koko päivän että
mitä kaikkea mä oikeestaan rakastan. Mä rakastan urheilua , piirtämistä , musiikkia.
Mä rakastan mun perhettä.
Mä rakastan ruokaa (etenkin suklaata ja voin todeta sen tätä kirjoittaessani) ja nukkumista.
Mä rakastan myös mun uutta pipoa.
Mä rakastan kaikkia vuodenaikoja , omalla tavallani.
Mä rakastan sua. Rakastan sua ihan erilaisella tavalla ku mitää muuta.
En pysty olee sulle vihanen vaikka pelotteletkin mua mitä sulle käy
kun lähdet mopolla ajamaan kotiin. Saat mut vihaseksi mut 5 sekunnin jälkeen
se on palannut takas rakkaudeks. Saatan myös ärsyyntyä kun kerrot kaikkitietäväisenä
miten voin feidata ystäväni yksin nuorteniltaan. Suutun 7 sekunniksi ja
kuitenkin sun kasvot saa mut hymyilee. Ei tarvittu sanoja.
Ne kaikki päivät ku tiedän et saan olla sun
lähelläs on mun onnenpäiviä. Siksi koska tiedän että niitä tulee lisää. Se
miten sä hymyilet mulle , sanomatta sanaakaan , mä silti tiedän mitä sanoisit.
Ja vaikka kaikki ne onnenpäivät jolloin saan olla sun kanssa ,
menee siihen että makoillaan mun pehmoisella isolla prinsessasängyllä , ne
on silti jotain sellasta joka tekee mut onnelliseksi. Onnelliseksi.
Ehkä rakastan sua juuri siksi , että sun kanssa oon tuntenu
varmaan kaikki mahdolliset tunteet. Ne tunteet on ollu
myös vahvimpia tunteita. Kaikki.
Tän kaiken rakastamisen vastapainona tunnen suurta ikävää.
Ihmiset ketä on tosi lähellä , on silti niin kaukana.
Ja ihminen joka on kaukana , on silti niin lähellä.
Se aiheuttaa kamalaa kipua. Enää en tunne ikävää
kesää kohtaan. En peruskoulua kohtaan. Tunnen ikävää
mun vanhaa luokkaa kohtaa ja Lontoota.
Olen huomannut miten olen kasvanut. Henkisesti. Olen päässyt yli
muutamista , tarpeettomista piirteistä itsessäni.
Oon satuttanut monia. Oon tehnyt elämässäni virheitä.
Kukaan ei niiltä voi välttyä. Pidemmän päälle joistakin virheistä
voi olla hyötyä. Ensin rakastut yhteen. Välitätte toisistanne ja osoitatte sen myös.
Mutta itse rakastut toiseen.
Et ymmärrä sitä alkavaa kipua mikä on edessä.
Se toinen ketä rakastit satuttaa sua. Pahemmin ku kukaan.
Nyt ymmärrät miltä tuntuu kun sydän on särkynyt.
Et kaipaa laastareita , annat kivun hellittää hetki hetkeltä , päivä päivältä.
Tajuat mitä olet tehnyt väärin. Rakastat ensimmäistä entistä enemmän.
Tajuat että kaikki se välikohtaus ei ollut välttämättä ihan sattumaa.
Mun elämää kuvaa The Passengerin biisi 'Let Her Go'
Muistan vieläkin sen yhteiskuntaopin tunnin. Mietin sua enemmän ku koskaan.
Laitan kaverille lapun jossa lukee että susta tulee samoja tunteita ku tosta biisistä.
Olen oppinut arvostamaan tiettyjä asioita. Joku päivä opin
arvostamaan muitakin. Niitä mitkä ei lukeudu tiettyihin asioihin.
Vielä tasan 3 viikkoa. Jos joku kysyisi lausahduksen mitä
noudatan elämässäni , vastaisin 'hyvää kannattaa aina odottaa'
Sen olen oppinut. Onneksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti