you are the only exception

Syksy etenee. Ilma kylmenee ja on paljon synkempää.
Ehkä mun on vaan pakko todeta etten osaa masentua syksystä. 
Koeviikko on ensi viikolla ja että mä stressaan..
Stressaan vähän kaikesta tällä hetkellä. 

Oon tässä viime kirjoituksen jälkeen tehnyt vaikka mitä. 
Mutta joskus , ehkä liiankin usein musta tuntuu että
mun kaikki mielikuvitus on kadonnu. Tuntuu 
et mun kaikki se lapsenmielisyys ja omalaatuisuus on kadonnu.
Ehkä se on se suklaanpuute mikä vaikuttaa mun mieleen.

Tuun kirjottelee lisää heti koeviikon jälkeen eli 
mahdollisimman pian ja tässä kuvia. 

all this time , you have had it in you

1. #huokaus #lukiosucks 2. #favouritecolour 3.#reminds #me #of #summer 4. #aww #vuhvuh 5. #cubus #newstuff 6. #frenchbraid 7. #happygirl

Viikko on ollut erilainen. 
Lukion erikoisviikko toi niin hyvää vaihtelua
 ja sai kokea myös kaikkea uutta. 

Sekä oon saanu taas kiinni mun urheilumotivaation !

Mikään ei oo ihanampi tunne ku lihakset on kipeet. 

Ja se mun mielestä niin kivaa kun heräät ,

avaat verhot ja huomaat kuinka ulkona on syksy.

Syksy. 

Tiedän että on syksy kun mun varpaissa kylmää vaikka 

mulla on ne parhaat pörrösukat jalassa ,

kun meet Loviisan kyydillä tanssii ja niiden äiti 

laulaa miten koirien päivät on ohi.

Kattoo autosta ulos vaa maisemia ja Loviisa kysyy

"oho onks tuolla noin paljon usvaa".

Ja se kun mä alan pelaa pleikkarilla.

Syksyn merkki sekin.

Joinain hetkinä haluaisin palata kesään mutta
 toisaalta alan jo hyväksyä etten harrasta syysmasennuksia. 

En saa siis toisin sanoen tekosyytä 
syödä suklaata ja laittaa masennuksen piikkiin.

Oon koko viikon miettiny lauseita
 mun päähän mitä kirjoittaisin. Mutta tietenkin ,
kun mulla ei ole ollut tässä aikaa
 ja nyt ku mulla sitä on 
ja rupean kirjoittamaan ne on kadonnu. 
Ne on tuolla jossai syvällä sopukoissa.

Kiitos Loviisan , oon kuunnellut viime aikoina pelkkää

Hurtsin musiikkia. Tuntuu ku se musiikki tulis sun sisältä.

Se vain tulee , keinuen ku 

syksyn lehdet tippuessaa , hiljaa.

I’m sick and tired of being afraid

If I cry anymore then my tears will wash me away

But when I hear you call my name

I whisper the world that I never thought I’d ever say

so you can feel the way I feel it too

Oon ollu lähiaikoina monta kertaa matkalla en mihinkään. Ei mikään on peltomaisemaa, metsätietä, pakenevien ihmisten teitä. Yritin jättää kaiken taakseni, mutta palaan aina kotiin.
Tämä on totta. Ajan oikeasti valkoisella skootterillani pisin metsäteitä käpyjä väistämättä. Päätän usein esimerkiksi salilta tullessani etten mene kotiin, vaan kierrän.  Saan siitä erityisen hyvän tunteen. Ainakin jos on lämmin. Eikä tuuli työnnä minua ja valkoista ratsuani ojanpohjalle.

Meillä on ollut koulussa erikoisviikko. Suunnittelin tiistaina kirjoittavani aiheesta "miksi helvetissä Loviisa valitsit englannin puhekurssin", mutta kirjoitankin aiheesta "oli kiva viikko, ja opin paljon uutta, josta on minulle varmasti hyötyä". Koska se on totta. Suomessa olen puhelias, mutta vieraalla kielellä puhuminen on tuntunut vaikealta, luontevasti. Mutta enää se ei tunnu siltä. Joo, änkytän sanoja vieläkin ja heitän joukkuun suomenkielisiä sanoja, mutta väliäkö sillä on.
Toinen valitsemani aine oli liikunta. Flowpark, jooga, tankotanssi, paini, lacrosse... Kaikkea on tullut kokeiltua. Ja olen todellakin tykännyt. Olen muutenkin nauttinut salilla käymisestä enemmän kuin ennen. Käännän musiikin täysille ja annan palaa. Seuraavana päivänä lihaksissa tuntee, että on tehnyt töitä.

Posti on toimittanut meille kotiin vaikkas ja mitä. Laitan vaikka kuvia mun seuraavaan postaukseen. Koittakaa kestää, et oon laiska kuvaamaan.Tilasin eBayltä siis haalarin, Hollisterin college paidan ja kengät. Yksi paita ja kännykkäkuoret on vielä sieltä kaukomailta matkalla tänne korpeen.

Ja joo, sun hymy ja nauru nillä sun "pikkuhampailla" saa vieläkin mut melkein pyörtymään. Mutta yritän välttää sinun hymyäsi, ja joku päivä, kun naurusi loistaa auringon alla, en tunne itsessäni minkäänlaista reaktiota. Tiedän sen.
Mutta hän, jonka haaveet kohtaavat minun haaveeni, ja joka kuuntelee samoja biidejä yhtä innokkasti, saa minut hieman eteenpäin. Matka on pitkä, mutta olen jo menossa. Koko ajan. Joskus joudun palaamaan askelia taaksepäin, mutta ikinä enää en tule palaamaan aivan lähtötilanteeseen, ja siihen tunteeseen. Maalin näen jo, mutta sumu peittää sen joskus alleen. Tänään näen sen, mutta en pääse vielä sinne asti.

Löysin mun kaapista kirjeen, jossa lukee "avaa tää kirja 1.10.2013" Olen joskus itse kirjoittanut sen. Kun löysin sen, mieleni teki avata se heti, mutta haluan "kunnioittaa itseäni". Voiko noin sanoa?

Haluan. Tehdä sulle kukkaseppeleen. Itkeä sun murheesi pois. Haluan säilöä kyyneleesi pulloon, ja säilöä sen kaappiini. Haluan laskea kyyneleesi, ja puolittaa sen luvun. Tehdä maailman itkuista suihkulähteen, jossa kaikki toiveet toteutuvat.

All my scars are open

Mua ei huvita nyt pätkän vertaa avata tota kemian kirjaa ja

katsoa ku metyylieetterit ja hydroksyyliryhmät vilisee silmissä.

Tällä hetkellä mua huvittaa vaa kuunnella Katy Perryn kappaletta 

"Thinking of You". Ajattelenko itse ketään?

En oikeastaan.

On hyvä että mullakin on välillä taukoa siitä kaikesta draamasta.

Saan aikaa koota itseni ja miettiä ihan itse.

Usein mietin että miksi teen kaikesta aina itse niin vaikeaa?

Miksen voisi useammin istahtaa paikalleni ja olla hetken siinä.

Olla tekemättä mitään , lisäämättä sitä kuvaa tai tilapäivitystä ja puhumatta jokaiselle.

Sen lisäksi tällä hetkellä tunnen itseni kauhean ahdistuneeksi.

Tunnen itseni yksinäiseksi ja sellaiseksi että omana itsenä oleminen on vaikeaa.

Tuntuu että tekis mieli napata kaikki mun kivoimmat 

vaatteet , pakata ne ja lähteä Lontooseen. 

Haluan paeta. Haluan nähdä lisää Lontoota.

Sitä parempaa pakoa ei tässä maailmassa olisikaan.

Voisin kirjoittaa vaikka kirjan pelkästä kaikesta onnesta ja ihanuuden tunteesta 

mitä siellä koin. Osoittava sormi ei pysynyt millään alhaalla ja

hymy huulilta ei kadonnut. Kukaan ei katsonut mua oudoksuen ,

kukaan ei tuominnut koska ei tuntenut , kukaan ei vain välittänyt

siitä mitä olin. Joskus kyllä varmasti pakkaan laukut ja lähden.

Vaikka rakastan syksyä. Silti haluan niin paeta. Pois täältä.

kolme täysin erilaista kuvaa musta.

" Can we pretend that airplanes

In the night sky are like shooting stars?

I could really use a wish right now

Wish right now, wish right now"

Joskus mun tekee mieli toivoa. Rakastan olla toiveikas.

Toivon usein, että saisin lasit pois. 

Olen kyllästynyt piiloutumaa niiden taakse.

Jos joku käskee minun ottaa ne pois niin harvoin otan.

 Edes parhaiden kavereiden edessä.

Se vain tuntuu niin erilaiselta.

Kukaan ei ymmärrä. Miltä se tuntuu.

Ja tuskin tulee koskaan ymmärtämään ainakaan täysin.

Kun sulla on ollut lasit 15 vuotta

eli melkein koko elämä niin oot samaan

aikaan tottunut mutta niin kyllästynyt.

Mutta joskus mietin niiden olevan osa mua.

Mutta joskus sen mikä on osa sua niin oon lähdettävä.

Ajan myötä sen lähtevän osan täyttää joku muu.

Olen päättänyt. Mun on aika löytää itseni.

Kääntää sivua ja saada uusi alku.

on hiljaisuus niin täydellisen hiljaista, että kuiskauskin on huuto

    

 

 

   

  

 

 

 

 

Tortai-illan harvinaisen sekalainen soittolista.

Alin kaikista on uusi rakkausbiisi, jota olen kuunnellut niin monta kertaa peräkkäin, että osaan sen ulkoa etu- ja takaperin.

Pääni on tänään harvinaisen tyhjä. Se on harvinaista, sillä yleensä en joudu suunnittelemaan hirveästi etukäteen mitä kirjoitan, enkä joudu ongelmiin "minulla ei ole mitään kirjoitettavaa."

 

Tänään pääni on lähes yhtä tyhjä kuin sydämenikin (sanotaanko, että erittäin tyhjä.)

Alan tässä miettiä ajan kulkua. Tuntuu, että siitä on suuri ikuisuus, kun olimme hyvissä väleissä, mutta kun alan ajatella tarkemmin, niin koulua ollaan käyty vasta 3 viikkoa ja 2 päivää. Niin vähän! Toisin sanoen lainaan jonkun erittäin viisaan sanoja saan surra, niin kauan kuin juttu kesti.

Ehkä puolet siitä riittää minulle. Koska alan nähdä nykyään vain huonoja puolia. Vain sinusta. Muuten maailma on kaunis.

 

Eilen illalla olin unelmoija. Mietin kaikkea, mitä voi tapahtua ja mietin kaikkea, mitä olisi voinut olla tapahtumatta, jos en olisi tehnyt niin ja niin ja niin.

Ajattelin enemmän vielä tulevaa, siitä mitä minä teen kolmen vuoden päästä, onko se se asia mitä ajattelen nyt, vai onko se joku aivan toinen.

Toisaalta, haluaisin vain kirjoittaa. Haluaisin kirjoittaa romaaneja, novelleja, kirjoitelmia ja tätä blogia siis ihan vaikka täyspäiväisesti. Hassuja tekstejä ja fantasiakirjoja. Vähän faktaa ja paljon fiktiota. Ja kaikkea siltä väliltä. Lupaan joskus tehdä kirjan.

Painaa kanteen oman nimeni ja kirjoittaa takakanteen salaperäisen tekstin, mikä ei kerro perusjuonta. Se vain.. Kertoo jotain kirjan luonteesta ja minusta. Mutta joo.. Harhauduin taas vähän aiheesta ja huomaan joka että pää on hieman epätyhjempi kuin äsken. Eli täydempi.

 

Huomasin äsken, että olen varmaan metsäneläin. Olen varmaan melkein yhtäkömpelö kuin karhu, ujo kuin kettu, utelias kuin kani ja ruskea kuin hirvi.

 

Tulevaisuudessa olen joku Helsingin citykani ja palaan tänne metsään joskus pakoon sitä suuruutta. Muuten eksyn ja en vain kaupunkiin,  vaan myös itseeni. Pakoon en löydä, vaikka pitäisi. Piiloudun silloin sinne, mistä minua ei löydä. Vaikka usvaan, niinkuin joskus kirjoitin. Puuntaakse tai pellonreunalle. Yritän vaikka sulautua maastoon ja uusiin tilanteisiin.

Niinkuin teen muutenkin,

Joka päivä,

Etsin itseni,

enkä löydä.

 

 

mä haluan jättää sen kaiken taaksepäin

Tuli syyskuu. Pienen ja erilaisen kesän jälkeen tuli syksy. Tulee pimeys, kaivan villasukat ja odottelen innolla ebayn pakettia: haalari, Hollisterin college paita, kännykkäkuoret ja kengät. Haalarissa säästin ja ostin vain 18 € maksavan, ehkä ei ihan niin pehmeän.
Syksyllä maisemat vaihtuvat kauniimmiksi, saan laittaa sen ihanan toppaliivin ja tuntea sen jokavuotisen flunssan saapuvan. Tanssi,- ja pianotunnit alkavat, katson enemmän elokuvia ja jäätelön syönti loppuu. Nämä ovat kaikki minulle syksyn merkkejä. Jokavuotisia lähestulkoon.

Syksy on myös paljon tunteita. Syksy on enemmän ystävyyttä, lisää lämpöä. Hymyä tarvitaan syksyllä paljon. Pitkän pimeän jakson aikana on jaksettava hymyillä, nauraa, elää täysillä. En pidä ihmisistä, jotka "käyvät talvilevolle," ja sanojensa mukaan keväällä heräävät eloon. Se on väärin. Tämä on pitkä aika vuodesta. Sinulta jää paljon _hyvää pois, jos odotat vain kesää.


Ja vaikka Green Day laulaa  "wake me up, when sepsember ends" niin haluan pysyä hereillä. Valveilla. Haluan olla vaikka maailman kiiresin ihminen. Haluan elää täysillä, nähdä, kokea, rakastaa syvästi ja unohtaa nopeasti.
Seuraavaksi laulaa Hurts. Unelma. 3.11. ehkä. "I’m sick and tired of being afraid, If I cry anymore then my tears will wash me away," he laulavat biisissä "help." Sekin on totta. Haluan jo vaihtaa naamaria. Tehkää mulle pahvinaamari. Jota en saa pois. Tiedän, että minä olen ainut, jonka sen naamarin voi askarrella. Minä. Ei kukaan muu. Olen jo aloittanut.. Toivon, että saan sen pian valmiiksi.
 Haluan ettet tee kenellekkään, näin kuin minulle. Kukaan ei ansaitse tälläisiä tunteita, joita olen elänyt. Ei kukaan. Ikinä. Et sinäkään. Ei kukaan.

Syksyn sanotaan olevan muutosten aikaa. Millaiseksi tässä pitäisi muuttua? Haluaisin unohtaa hänet, ja siirtyä eteenpäin. Elän vieläkin mennessäni niitä kesän parhaimpia päiviä sinun kanssasi. Kun kirjoitan kevään merkeistä, en ehkä kirjoita hänestä.

Syksy on myös paljon kaakaota, värikkäitä lapasia ja talvitakin ostoa. Sydämeni asuu Lontoossa. Vahakapinetissa, Oxford streetillä ja siinä kivassa "Thanks God Its Friday" ravintolassa, jossa kaikki tykkäsivät. Haluaisin palata takaisin. Tai vaikka muuttaa Hawajille. Tämä paikka, missä olen asunut viimeiset 15 pitkää vuotta on jo nähty. Koettu. Samat. Naamat. Samat. Kadut. Samat. Sanat.

Tänään kirjoitan. Kun kirjoitan niin kirjoitankirjoitankirjoitan ja haluan vain kirjoittaa lisää ja lisää. En pysty lopettamaan.
Löysin ala-aste ajan päiväkirjoja, joita luulin heittäneeni pois kauan sitten. Olen ollut suoraan sanoen aika ihana. Sivut olivat täynnä silloisen ihastukseni nimiä, sydämiä, kukkia ja luokan tytöt lempi järjestyksessäni. Päiväkirjat saivat minut hymyilemään ja muistamaan asioita, joita en olisi muuten tosiaankaan muistanut. Vaikka käsiala on suttaista, ja vaihdoin melkein joka sanan jälkeen uuden väriseen tussiin.

Eilen olin varma, että unohdin jo. Tänään olen varma, etten ikinä. Huominen on lahja. Lupaan kertoa mitä minulle tapahtuu.

Anna mun. Keinua. Edes vähän korkeammalle. Niin, että koivun lehdet kutittavat varpaita. Niin, että melkein lennän. Niin, että tunnen pientä vapautta, pientä irtautumista. Niin, että hiukseni kulkevat ilmavirran mukana ja viileä tuuli tuntuu kasvoilla. Että kengät tipahtavat jo alkumetreillä.
En silti halua pudota keinustasi. Haluan pysyä siinä.