rakeita sataa ja sonjaa hymyilyttää

Mä rakastan sua. 

Ne on mun ensimmäiset sanat tälle blogitekstille. Oon tässä miettinyt tän koko päivän että
mitä kaikkea mä oikeestaan rakastan. Mä rakastan urheilua , piirtämistä , musiikkia.
Mä rakastan mun perhettä. 
Mä rakastan ruokaa (etenkin suklaata ja voin todeta sen tätä kirjoittaessani) ja nukkumista.
Mä rakastan myös mun uutta pipoa.
Mä rakastan kaikkia vuodenaikoja , omalla tavallani.
Mä rakastan sua. Rakastan sua ihan erilaisella tavalla ku mitää muuta. 
En pysty olee sulle vihanen vaikka pelotteletkin mua mitä sulle käy 
kun lähdet mopolla ajamaan kotiin. Saat mut vihaseksi mut 5 sekunnin jälkeen
se on palannut takas rakkaudeks. Saatan myös ärsyyntyä kun kerrot kaikkitietäväisenä
miten voin feidata ystäväni yksin nuorteniltaan. Suutun 7 sekunniksi ja 
kuitenkin sun kasvot saa mut hymyilee. Ei tarvittu sanoja.
Ne kaikki päivät ku tiedän et saan olla sun
lähelläs on mun onnenpäiviä. Siksi koska tiedän että niitä tulee lisää. Se 
miten sä hymyilet mulle , sanomatta sanaakaan , mä silti tiedän mitä sanoisit.
Ja vaikka kaikki ne onnenpäivät jolloin saan olla sun kanssa , 
menee siihen että makoillaan mun pehmoisella isolla prinsessasängyllä , ne
on silti jotain sellasta joka tekee mut onnelliseksi. Onnelliseksi.
Ehkä rakastan sua juuri siksi , että sun kanssa oon tuntenu 
varmaan kaikki mahdolliset tunteet. Ne tunteet on ollu 
myös vahvimpia tunteita. Kaikki. 

Tän kaiken rakastamisen vastapainona tunnen suurta ikävää.
Ihmiset ketä on tosi lähellä , on silti niin kaukana.
Ja ihminen joka on kaukana , on silti niin lähellä.
Se aiheuttaa kamalaa kipua. Enää en tunne ikävää 
kesää kohtaan. En peruskoulua kohtaan. Tunnen ikävää
mun vanhaa luokkaa kohtaa ja Lontoota.

Olen huomannut miten olen kasvanut. Henkisesti. Olen päässyt yli
muutamista , tarpeettomista piirteistä itsessäni.
Oon satuttanut monia. Oon tehnyt elämässäni virheitä. 
Kukaan ei niiltä voi välttyä. Pidemmän päälle joistakin virheistä 
voi olla hyötyä. Ensin rakastut yhteen. Välitätte toisistanne ja osoitatte sen myös.
Mutta itse rakastut toiseen.
Et ymmärrä sitä alkavaa kipua mikä on edessä.
Se toinen ketä rakastit satuttaa sua. Pahemmin ku kukaan.
Nyt ymmärrät miltä tuntuu kun sydän on särkynyt. 
Et kaipaa laastareita , annat kivun hellittää hetki hetkeltä , päivä päivältä.
Tajuat mitä olet tehnyt väärin. Rakastat ensimmäistä entistä enemmän.
Tajuat että kaikki se välikohtaus ei ollut välttämättä ihan sattumaa. 
Mun elämää kuvaa The Passengerin biisi 'Let Her Go' 
Muistan vieläkin sen yhteiskuntaopin tunnin. Mietin sua enemmän ku koskaan.
Laitan kaverille lapun jossa lukee että susta tulee samoja tunteita ku tosta biisistä.

Olen oppinut arvostamaan tiettyjä asioita. Joku päivä opin
arvostamaan muitakin. Niitä mitkä ei lukeudu tiettyihin asioihin. 
Vielä tasan 3 viikkoa. Jos joku kysyisi lausahduksen mitä 
noudatan elämässäni , vastaisin 'hyvää kannattaa aina odottaa'
Sen olen oppinut. Onneksi. 

so hold me close just like the first time

Syyslomaa kutsuisin "oikeaan-kohtaan-osuvaksi" lomaksi. Se tulee niin oikeaan paikkaan.

Musta on kaikki voima kadonnut , mua väsyttää ihan hirmuisesti.

Lomalle erityisia suunnitelmia mulla ei oo , ehkä ihan hyvä niin. 

Mä oon ollu herkkulakossa ihan liian kauan ja mun tekee 

mieli lopettaa , nytki alakerrassa syödään suklaata ja mä en saa. 

Tässä kuluneelta viikolta kuvia ja niissä näkyy toi mun uusi huivi !

Tykkään siitä tosi paljon. Se tuoksuu mulle ja 

uskonnonopettajan mielestä siinä on manaa. 

Päivä päivältä tuntuu enemmän kivalta kun

tuntee syksyn tulevan , ehtii aamuisin kävellä 

kouluun ja saa katsella puiden ruskaa ja hengittää raikasta

aamuilmaa sisään. Mikään ei oo parempaa.

Päivä päivältä tuntuu paremmalta mennä tanssiin joka keskiviikko.

Päivä päivältä tuntuu helpommalta että laittaisin joka ilta vaatteet huomista varten.

Päivä päivältä olen varmempi etten jaksa tätä herkkulakkoa enää.

Päivä kerrallaan. Siten saa elämästä kaiken irti.

Tekemällä kaiken siten miten tuntee.

Feel the rain on your skin

No one else can feel it for you

Only you can let it in

No one else, no one else

Can speak the words on your lips

i got my eyes on you

Vielä yksi koe jäljellä. Yksi. Sitten 

alkaa uus jakso. 

On myös uus kuukausi. Lokakuu.

Musta tuntuu jotenkin niin onnelliselta.

Mietin sua päivä päivältä enemmän. Totean että myös päivä 

päivältä mun rakkaus sua kohtaa kasvaa. En osaa päästää susta irti.

Sä oot sellanen ihminen. Sussa on jotain aivan omaa.

En ole koskaan tuntenut ketään kohtaan näin.

En Hurtsin laulajia , en Paramorea , en mun sänkyä 

tai edes mun koiraa jolla on toinen tassu isompi ku toinen.

En ole rakastanut ketään näin. 

Vaikka yrittäisin sut unohtaa. Vaikka yrittäisin päästä yli.

Se ei onnistu. 

Yks päivä ku selasin weheartitin etusivua , mun 

silmiin pisti kuva jossa sanotaan 

"Never go back to an old love , no matter how 

strong it is , because it is like reading a book over & over

again when you already know how it ends." 

Yleensä näiden kuvien tekstit ovat osuvasti oikeassa.

Tajuan myös että hei , ehket sä ees oo vanha rakkaus. 

Ehkä oon rakastanu sua aina. 

Oon monesti harkinnu luovuttamista. Ajatellu , 

et hitto , mä en jaksa tälläistä enää. Silti oon aina päätyny

takasin suhun ja todennu et sä et kuulu kenellekkää muulle.

Tuntuu hassulta että tässä iässä , tuntuu ,

todellakin tuntuu että ois muka löytänyt

sen kenen kanssa voisi viettää loppuelämänsä.

Se melkein naurattaa mua ku kaverini laittoi kuvan jossa

luki että 80 % 16-vuotiasta on tavannut sen ihmisen 

kenen kanssa tulevaisuudessa menee naimisiin.

Asun Laitilassa niin ajatus tuntuu melkeinpä 

säälittävältä.

Sen lisäks et oon tuntenu että rakastan vain sua. 

Oon myös halunnu lähteä. Miksikö?

Onko teillä koskaa sellasta tunnetta että kukaan 

ei hyväksyä sua sellasena kun satut olemaan , oot erilainen.

Ajattelet eri tavoin ja sun asioilla on eri tärkeysjärjestys.

Se sattuu kun sä tunnet ettet kuulu johonkin mihin sun pitäis kuulua. 

Ja sen takia sun tekee mieli lähteä , ja jos joku kysyis et minne. 

Mä vastaisin vain että pois. Johonki sellaiseen 

paikkaan jossa ei ole ketään lähellä. 

Mutta arvostan mun kavereita , 

enemmän ku koskaan. Ne on aina mua varten 

täällä , enkä pystyis elää ilman niitä.

Rakastan mun kavereita yli kaiken. Niihin voi aina luottaa.

Rakastan odottaa jotain kivaa. Odotan Hurtsin keikkaa , siihen

on enää 27 päivää !!!!! Olen taivaassa. 

you are the loneliest person that I've ever known

 

 

Olisi tekosyy sanoa etten ole kirjoittanut koulun takia. Toki sekin on vaikuttanut. Elän elämääni aika paljon fiilispohjalla: kirjoitan kun jaksan, teen englannin läksyt kun minua huvittaa. Kemiasta laitin itseni kiinnostamaan, ja sitä tulikin luettua paljon.

On tapahtunut paljon, ehkä liikaa siitä kun viimeksi kirjoitin. Mietin sinua vähemmän joka päivä. mutta en ketään sinua enempää. Enkä tulekkaan miettimään. En vain halua ja tässäkin on sama fiilispohja: En tee niin vaikka pitäsi ja toiselta suunnalta satelisi sydänviestejä ja milloinnähdäää viestejä. En tuota pettymystä, enkä sano hyvästejä, en tee asiaa selväksi, vaan jätän kaiken arvoitukseksi. En koe ilkeäksi jättää sanomatta mitään, antaa sinulle mietittävää. En halua olla tyttö jonka ajatusmaailma loistaa kaikkien näkyvillä, voisin olla vielä nykyistä vaikeampi ja epäselvempi. Haluan olla minä, pieni salaisuus meren pohjalla. Enkä halua poimia sieltä mukaani yhtään simpukkaa. Haluan leikkiä nemokalojen kanssa, enkä mennä sinun kanssasi kalastamaan. Meinasin jopa hukkua.

 

En vihaa syksyä kylmyyden takia. Minua haittaa ja pelottaa pimeys. En uskalla enää mennä myöhään illalla valottomaan paikkaan. Kulman takana on joku, jonka näen kesän ilta-auringossa. Syksyn tullen se vain näkymättömästi vaanii, ja pakottaa minut sisälle.

 Olen vähän hukassa. Olen muuttanut harmaaseen haalariini asumaan, ja etsin syksystä kesänmerkkejä. Odotan jo ensilunta, ja pelkään lukion haasteita. Soitan nykyään enemmän pianoa, ja rakastun joka päivä uusiin biiseihin, jotka tuovat valoa.

 

Luin taas vanhoja päiväkirjoja. Niitä maatuskakantisia, niitä vanhoja kivoja. Löysin sieltä koko sivun ison tekstin jossa luki saanko jäädä kesään asumaan? En jäänyt silloin. Enkä jäänyt nytkään. Kirjoitan varmaan liikaan vuodenajoista. Jos olisin vaikka thaimalaainen minulla ei olisi mitään kirjoitettavaa. Olen asunut koko ikäni Suomessa. ja joo. Näen silti joka vuosi maailmassa jotain uutta. Enkä nyt tarkoita ihmisiä enkä kokemuksia. Valoa syksyyn tuo 32 päivää HURTSIN KEIKALLE ja 90 päivää MADEIRAAN. Rakastan odottaa jotain ihanaa.