mitä mä teen. minne meen. miksi mä oon muuttumassa.
kuuntelen tässä just bruno marsin biisiä "just the way you are". mietin.
miksi musta on tullu tälläne ku mä nyt oon ?
mä saan kuulla muilta miten sä sanot etten kelpaa.
katson itseäni peilistä ja katon niit kylmän viiltävii kyynelii, mitkä vierii mun poskella. sattuu vaan niin paljon
ku mietin että miten mä koskaan kelpaan kenellekkään.
näiden tunteiden, sydänsurujen ja rajujen itkukohtausten keskellä mulla on kanssa ollu hyviä päiviä.
tai hyviä hetkiä. on tuntunut että mikään ei voi pilata tätä tunnetta.
sen pienen hetken koko viikon aikana saatoin hymyillä jonkun aikaa, kun mietin että mulla oli kivoja hetkiä mun viikonlopussa. lauantaina kun jutskailtiin äitin kanssa autossa syvällisiä,
siihen kun se yleensä menee,
niin äiti totesi, "sä oot muuttunu". vastasin että "no miten".
äitin mielestä musta on tullu paljon itsevarmempi.
hetken mustaki tuntu siltä että mun itsevarmuus,
joka on ollut mulla aina aika olematon,
niin on kasvanut vähän huomattavammaksi.
en piiloudu enää, vaan poimin itseni pois.
yritän nostaa itseni näkyviin.
se ei ole helppoa. välillä tuntuu että voimat ei riitä.
nyt musta tuntuu siltä. se voima mikä mua aina nosti,
on kadonnut. se huutaa tyhjyyttä.
rakastan syksyä. on kesäisiä päiviä vielä muutamia,
mutta myös niitä ihanan syksyisiä,
pimeitä ja sateisia päiviä jolloin
voin laittaa iskältä lainaamat kuulokkeet korvaani
ja laittaa hyvää ja piristävää musiikkia.
ja katsella ulos. haaveilla kaikesta ja käydä läpi mun ajatuksia.
se aina tekee minut onnelliseksi.
rakastunkohan mä enää koskaa keneenkään tämän kivun jälkeen ?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti